maanantai 2. maaliskuuta 2015

She turned her can'ts into cans

Tää vuosi on ollu mulle vaikee ja syksyllä olin niin hukassa. Muistan vieläkin sen, kun sängystä nouseminen aamulla tuntui ylitsepääsemättömältä, päivät aivan turhilta, enkä yhtään tiennyt mihin päin ottaisin mun askeleita. 


Mokasin, pyysin anteeksi. Avasin suuni kun tuntui pahalta, ikävöin enemmän kuin ikinä, kirjotin ylös. Mietin pääni puhki, itkin julkisilla paikoilla ja kotona peiton alla. Rohkaistuin, lupauduin uusiin juttuihin, voitin pelkojani. Turhauduin itteeni lukemattomia kertoja, huusin kun missään ei ollut mitään järkeä, mutta silti jossain syvällä päässä hiljainen ääni kuiskas että tämä kaikki on vain väliaikasta, kyllä muakin odottaa onni jossain.

Mutta asiahan on niin että ensin on pakko mokata, että voi korjata ja oppia jotain tästä elämästä. Nyt nään jo paljon valoa tunnelin päässä. Oon oppinu itestäni niin älyttömän paljon, kuka mää oon ja mitähän ihmettä minä haluan. Tykkään musta enemmän, oon itsevarmempi kuin ennen ja ennen kaikkea uskallan aukasta mun suun. Oon joutunu oleen mun epämukavuusalueella niin paljon, että oon pakosta rohkaistunu. Se on ainoa paikka missä oppii, menkää sinne. 


Mää oon tutustunu uusiin ihmisiin, joutunu kertomaan omia mielipiteitä, joutunu ottamaan ohjat omiin käsiin. Kaikki sellasia asioita mitä en oo joskus uskaltanu tehdä. Oon niin paljo onnellisempi, kun oon oppinu, että ainut joka mua estää oon minä. Mua odottaa ihana tulevaisuus, mutta ensin tää päivä. 

Love, Heidi

2 kommenttia:

  1. Ihana postaus, samojen juttujen kanssa on itsekin tullut paljon taisteltua. Tosi kaunista tekstiä ja oon aika sanaton :-)

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos sydäntälämmittävästä kommentista!<3 Niinhän se varmaan vain on, että tämmöset taistelut kuuluu jollakin tapaa tähän aikuistumiseen :-)

    VastaaPoista